Work of art - tulevaisuuden suurin taiteilija

Kun Suomessa vielä keskustellaan siitä, vievätkö Idolsin ja Talentin kaltaiset kykyjenetsintäohjelmat uskottavuutta laulajilta, läjäytetään Amerikassa vieläkin tehokkaammin luu kurkkuun. Tällä hetkellä haussa nimittäin on jo toinen Work of art-the next great artist eli suurta taiteilijaa etsitään surutta television kautta.

1. tuotantokauden kilpailijat 

Homma menee täysin samalla kaavalla Suomessakin nähdyn Muodin Huipulla (Project Runway) ohjelman kanssa. Mukana on taidetaustaltaan erilaisia kilpailijoita, joiden tehtävää on  inspiroitua esimerkiksi rantamaisemasta tai yllättäen matkasta New Yorkin halki ohjelmaa sponsoroivan Audin kyydissä. Voittajaksi valikoitu saa sekä tuntuvan rahapalkinnon että näyttelyajan Brooklynin taidemuseoon, mikä on siis himppasen Myymälä2:n galleriatilaa isompi paikka.

Miles - kultamussukka-artsupartsu

Sarja oli todella viihdyttävää katseltavaa. Tehtävien aihealueet olivat välillä täysin järkyttäviä, kaupallisia ja mielikuvituksettomia, mutta ihailtavasti Ameriikan jengi piti pokkansa, vaikka pinnan alla varmasti kuohui. Inspiroidu Audista...Ei saat....ja eikun hommiin! Ohjelmaa katsellessa keskustelimme nykytaidetta työkseen tekevän katselukumppanini kanssa toimisiko sarja myös Suomessa. Nopeasti hän enemmän kenttää tuntevana päätteli, ettei juuri kukaan haluaisi alkaa edes tuomaroimaan tuon kaltaista formaattia. Muutenkin asia tuntui jopa minusta hupaisalta.

taiteellinen harmaa kuutio

pakollisen poppipojan omakuva

Mutta mikä nykytaiteesta tekee niin pyhän ettei sitä voisi käyttää, kuten kaikkea muutakin luovaa toimintaa nykypäivänä, viihdyttävänä tv-höttönä? Taidettahan arvostellaan jatkuvasti kritiikein, sen lisäksi vain kaikista parhaimmat/ansioituneimmat saavat galleria-ajat näkyvimpiin paikkoihin, apurahojakaan tuskin jaetaan solidaarisesti kaikkien taiteenalalta valmistuneiden kesken, joten miksipä ei? Sanooko taiteen kultainen kirja, että inspiroituminen saa tapahtua pelkästään omien herkkien aivojen toimesta, vai voisiko pakkoinspiroituminen ollakin välillä vapauttavaa? Vai onko pelkona se, että tämä latotauluista energiansa ammentava kansa saisikin uuden idolinsa, uuden kehystetyn halpaprintin siihen ankkakortista askarrellun taulun vierelle? Ja olisiko se tekijälleen yksinkertaisesti NO-LO-A?

taidetta ja viinaa: huippudiili.

Välillä suomalainen ajattelumalli, että kaikki pitää ansaita pettuleipää syöden ja kyyneleitä vuodattaen vaan tylsistyttää. Ja liika suosio on aina pois uskottavuudesta. Nykyään ilmeisesti galleriatkin ovat pois uskottavuudesta. Sanomatalon seinä on paljon uskottavampi. Ja taide on vakavaa. Mistä me tämän opimme? Laitettiinko suomalaisten Tutteliin ennen jotain ankeutusjauhetta Nestlen toimesta, tuntuu nimittäin ettei 90-luvulla syntyneillä ole läheskään yhtä suurta tarvetta uskottavuuteen. Siellähän nuo ovat nytkin - Huippumalli haussa kisan ilmottautumispäivää odottamassa.