Reagoimisen lyhyt oppimäärä

Hannaleena Heiska: Howl at the Moon

Kun yläasteella innostuin jostakin bändistä, alkoi minua pännimään kun muutkin löysivät saman orkesterin. Yksin oli kivempi tykätä. Tämä meni kuitenkin onneksi ohi, sillä olisihan se idioottimaista vaihtaa mielipidettään sen mukaan että moni muu EI yhtyisi omaan mielipiteeseeni.

Massasuosio saa kuitenkin usein aikaan myös vastareaktion. Kun tänä aamuna avasin facebookin, uhkasi eräs henkilö x "poistaa kohta kavereista kaikki joitten statuksiin ja linkkeihin liittyy avainsanoja: Päivi, Räsänen, homo, kristillinen, kirkko. Yrittäkää nyt saatana jo olla. Menkää sinne Arkadianmäelle porukalla itkemään älkääkä tukkiko minun naamakirjaa." Muuten en olisi varmaankaan huomioinut statusta sen kummemmin, mutta lyhyen ajan sisällä olen huomannut ihmisten kyllästyvän moniin massoja puhuttaviin puheenaiheisiin ja heittäytyvän turhautuneena lähes päinvastaisiksi mielipiteiltään, ihan vain ärsyttääkseen tai saadakseen huomiota. (ko. statuksen kirjoittajaa en syytä kuin uupumisesta homokohuun).

Vastareagoijat, joihin itsekin aika-ajoin kuulun, ovat tunnettuja kärjekkäistä mielipiteistään mitä he laukovat pääsääntöisesti netissä. Moni asia tuntuu vituttavan: Se, että ihmiset ympäri maailmaa ottavat valot pois vuosittaisen Earth hourin aikana ja osallistuvat samalla erilaisiin tapahtumiin Earth hour tietoisuuden lisäämiseksi, se, että ihmiset ovat kiinnostuneita ruokansa alkuperästä, se että ihmiset ostavat lokakuussa roosanauhoja ja osallistuvat facebookissa humoristisesti tissienpuristelutalkoisiin, vaikka kuoleehan tässä maassa perkele ihmisiä muihinkin sairauksiin. Itse ärsyynnyin 15.10 suunnitellusta facebookissa levinneestä yleislakosta "mikäli 100 000 ihmistä liittyy". Sain jotain kummaa tyydytystä, ettei ainakaan julkisuuteen levinnyt tietoa kenestäkään, jolla oikeasti olisi ollut munaa olla pois töistä ja että yleislakko pienenikin 20 työttömän ja opiskelijan mielenosoitukseksi eduskuntatalon eteen. Mitä helvettiä minä tyydytystä tällaisesta saan, olenhan todellakin kansanedustajien palkkojen korotuksia vastaan!

Myönnän henkisen juutalaisuuteni ja silti annan itselleni ja kaltaisilleni pienisieluisille nettinarkkareille oikeuden itkeä massahysterian vastaisia mielipiteitään vaikkapa tällaisissa pikkublogeissa. Ei tässä maailmaa muuteta kuitenkaan. Se, mikä itseäni kuitenkin vituttaa on enemmänkin valtamedioiden nettikolumnistit, joiden kirjoituksien taso on valitettavasti alkanut muistuttamaan allekirjoittaneen murrosikäisenä kirjoittamia juttuja. Hyvänä esimerkkinä Hesarin Virpi Salmi, joka tuntuu ärsyyntyvän ihan kaikesta, luultavasti periaatteesta. Vai mitä sanotte tästä Virpin edellisestä kirjoituksesta käsitellen, noh, vähän sitä sun tätä, mutta negatiivisesti tietenkin.

En ymmärrä miten Helsingin Sanomien kaltainen ja suuruusluokkainen media voi ylipäätään julkaista tuon tasoisia kiukuttelukirjoituksia nettisivuillaan. Tuntuu jotenkin oudolta, että Suomen suurimman sanomalehden kolumnisti jaksaa välittää kaikesta mahdollisesta ja litata kolumneissaan niin burleskin harrastajat kuin rintasyöpäkampanjaan osallistuvat henkilötkin. Eikö hän voisi mennä jakamaan kiukkuaan jonnekkin muualle, esimerkiksi jumppatunnille ja keuhkoilla sen jälkeen kanssaurheilijatädeille heidän takeissaan olevista roosanauhoista? Hänellä ilmeisesti ei ole samanlaista heilaa kuin minulla, sellaista joka sanoo että miksi edes jaksat välittää, miksi reagoit? Sillä kaikkeen massoja puhutteleviin asioihin ei ole pakko reagoida, joskus on ihan hyvä vain pistää silmät ja suu kiinni. Tai sitten vain pitää perustaa se blogi.